Kauneus hiipii verhojen rakenteiden läpi ohitse
kuinka kylmää onkaan, lämpö pakenee kuolleesta
kuin rakkaus antamattomuuden hautuumaalta
sanat seisoivat, eivät ejakuloineet, tuottaneet tyydytystä
Se mistä puhuimme, se missä olimme
olimme menettäneet kaiken paitsi toisemme
todellisuus kurkottaa karmivin käsin
siellä viiden sekunnin päässä
päässä, joka ei muistanut tätäkään hetkeä
Pukekaamme yllemme surunaamareita
läpinaituja haalareita, laastari peittää mielen haavan
sen hetken, kunnes se viikkojen taivaltumuksien ajan parantunee
Joulukuinen mykkä yö
tarjoaa huudon pimeyden pahoinvoivan onanoivan
Turmeltuu käsiin valuva musta vesi synkkyyden
verta en niistä erottanut, en nenästäkään, vuotavasta
Mikä erottaisi hetken hetkestä, jossa sinua rakastan
loputon taival alla tämän taivaan
mielummin makaan alla maan, kuin sinusta
luopuisin ikinäkoskaan ollenkaan
