Kolmas, sillä toista ei ole

Öljyvärit silmissä, pensselit käsillä ja nenässä

palettiveitsinen kissakuvio ympärikehoa

Tilasin t-paidan: olen sinun kuolema – älä hukkaa

susia takataskussani

Pientä murinaa kuuluu nurkasta, kun havaintona on

elämä liian eläväinen

Hiljenee silti katse iltaisin; tuijotan varpaitasi nurkasta

minulle valitusta paikasta

Olen pieni kuolemasi, suuri elämäsi, hiljainen tyhjyys vailla

muuta tarkoitusta

Tuijotan öisin varpaitasi; sinun hiljainen kuolemasi

Elämää riivaava, silti aina olemassa

Mörfiini

katso kuinka olemme osa ihmiselämän käsikirjoitusta
pienen kärsimyksen naulalla iskettynä suoraan rintakehään
puhki konkreettisen sielun, vertavaluvan paistettavan lihaksen

tunne-elämäni joutuu tiputukseen, otetaan lukua kymmeneen
baareissa makaan paareilla ja rääkäisen huudon vajaan

ole minulle minun mörfiini
mörköinen turkoosi pieni rakkauteni
revi irti käteni pienin hämyilevin hampainesi
ostan ne sitten takaisin, vaikka lähikaupan alennuslihatiskiltä

häkeltää purppurataivas ja selät vasten kulunutta patjaa
ilman sinua - en tahtoisi
olla olemassa ollenkaan

pieni hiljaisuus kuuluu toisinaan
ihmiselämässä aikoihin loputtomiin

Matkalla Tyhjyyteen

Yksinään on vaikea nojata tyhjyyteen

väsynein käsin tahria tyhjää taulupohjaa vailla inspiraatiota

Ottaa valokuvia pimeässä ilman salamaa

odottaen ukonilmalla radiotornissa rautakanki kädessä

salamaa iskevää ja pudottavaa

Kuolema sykkii yhdessä elämän kanssa pitkin ihoa

kaksi asiaa joista ei voi kumpaakaan toisistaan erottaa

joskus hetkittäin, tämän yöhön painuvan ja päivään nousevan taivaan alla

on itsestäänselvyyden vastakohtia siitä; mitkä ovat ja kuuluvat yhteen

Narisevat metallipyörät vasten staattisia vuoristoradan kiskoja

piukea korkki cola-pullossa, vasten lasia, pitääkseen sisältönsä

hopeinen haarukka ja veitsi maakaamassa yhdessä, tyhjäksi syödyllä lautasella

ilmapallona folioisena, pitää sisällään hekottelevan helium-epäilyksen

joka kohoaa korkeuksiin, kunnes yhteinen matka on leijunut loppuunsa

Aikanaan mennään ja tavataan, tavataan elämää kuin aapista

jos ei lukeminen kiinnosta, on silti jäljellä olemassaolo, tuo tajunnan lihallistuma

ja kenen seuraan sen antaakaan

Sanat (lähtölaiturin) pielessä

Kauneus hiipii verhojen rakenteiden läpi ohitse
kuinka kylmää onkaan, lämpö pakenee kuolleesta
kuin rakkaus antamattomuuden hautuumaalta
sanat seisoivat, eivät ejakuloineet, tuottaneet tyydytystä

Se mistä puhuimme, se missä olimme
olimme menettäneet kaiken paitsi toisemme
todellisuus kurkottaa karmivin käsin
siellä viiden sekunnin päässä
päässä, joka ei muistanut tätäkään hetkeä

Pukekaamme yllemme surunaamareita
läpinaituja haalareita, laastari peittää mielen haavan
sen hetken, kunnes se viikkojen taivaltumuksien ajan parantunee

Joulukuinen mykkä yö
tarjoaa huudon pimeyden pahoinvoivan onanoivan

Turmeltuu käsiin valuva musta vesi synkkyyden
verta en niistä erottanut, en nenästäkään, vuotavasta

Mikä erottaisi hetken hetkestä, jossa sinua rakastan
loputon taival alla tämän taivaan
mielummin makaan alla maan, kuin sinusta
luopuisin ikinäkoskaan ollenkaan

Rupeava sydänrepeämä

Sydän uhkailee riutuvaisuuttaan
lupailee hetkiä joita elämämme
elämän haavoista haaveisiin
niihin, joissa voimme edes tänään olla:
viipyä, pysyä, alla sysimustan viimaisen taivaan

Ei turmiollisen hellyyttävää herkkyyttä voi sisimmissään nähdä
ilman että pysähtyy: kaikki, sekä ilma että katse
joissa me katsomme toisiamme sen hetken, joka on meille suotu

Synkissä vesissä maailmassa jossa usein uimme
Tämä on sille pienelle kalaolennolle
jonka saalistin ja se sai sen
pimeän rikkinäisen, pongomaisen rakkauden
sillä ei: minulla muutakaan ollut

Tämä on pelkkä riipivän roikkuva sanankerronta,
jossa julistin ainiaan ulisten ulvoen
minun aikanaan olleeni
Siinä elämän hetkessä, Sinun.