kalastavana saaliina, koukkuunsa sai kumpainenkin toisensa
haaviin houkutit, vapaaehtoisesti tulin ja luoksesi sullouduin
pienenä vihaisena ruukkukasvina, juttele minulle kuinka rakastat
kasvan verson verran, rönsyän harhateille, pidä minut otteessasi
leväisyytesi alkeellinen sekovarsi, ainoastaan kanssasi
tahdon tässä todellisuudessa roikkua
antaa tuskan kimmaltaa, masennuksen painaa päänsä kaukaisuuteen
haudattuna hetket lohkeilevat, satuttavuudet suutele minusta pois
tarrautuva kieppuvainen köynnöksen tähti
edetessään jokainen luonteensa jäljet maastoon jättää
kerälle mennessään, ajatusten sekava seittisyys
jätä rauha mieleeni, se mitä en löytänyt itsestä
on todellisuutta keventävä kosketus, sinun vierellä
Runnottuja runoja tyhjyyden keskeltä, täyttymättömästä surullisuuden hivelemästä ihmissielusta, tulkittuna tälle kielelle, jota suomeksi kutsutaan. Runous on vuotava haava sielussa, ja kirjoittaminen ainoastaan sen laastari.
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
perjantai 29. tammikuuta 2016
Perrrhoshaavi vieköön!
Lehahda läpi
siipien karkuun pakoisuuteen
siitä mitä sinulta
odotin
Istuin ja odotin
Vihertävä
perhoisuus kauneuden pisteliäisyys
En koskaan sinua
osannut poimia
En koskaan
ihmislihasten kämmenelle saavuttamaan
Haaveiden haaveihin
en tule sinua saamaan
Ei ole pilkkua jonka
jälkeen en sinua
koskaan voisi löytää
etsiä vailla kumartavan metsikköisyyden
Tiedät sen
Hetken kämmenissäni
voin sinua pitää
Ja kaukaisuus on
tämä päivä
Mustaa maalia
syntyneenä pimeästä kohdusta ripoteltuna, tyhjänä vihkosena
olentoisena
ilman laskuvarjoa
laskeuduin maahan maailmaan kylmään ja kovaan
valheiden ja
rikkihapposielujen onnelaan
pelkkä värityskirja
sieluni, luonnevikaisille tarjottu
mustilla
sormisieluväreillä täytetty
sivu kerrallaan,
elämän pihkuvaa pahaa mustaa
puoliväliin
täytetty ja raapimalla rikki revitty
henkäyksesi
kosketus poikki toisen ulottuvuuden
sivuuttaa tuskan,
piirtää kauneuden luvun jatkumoon
joka oli
tarkoitettu, aikoja sitten päättyvän
maanantai 25. tammikuuta 2016
Muistatko vielä minut?
Yksikään kaunis ele ei muodosta mitä me olemme
sillä rumuudella
huokaa vastaan se
kuinka ainiaan
toisemme rakensimme
Ei ehkä kannata
miettiä huomista
jonkin suhteen
koska se pieni suhde
voi menehtyä
kadota iäisyyksiin
aina kyynelvuorten
läpi
polttavaan
yksinäisyyteen ja kaamokseen
jossa kaaos suloilee
lapsensa hiljaisuuteen
Ei meitä koskaan
tässä maailmassa ollutkaan
torstai 21. tammikuuta 2016
Se ei ollutkaan kympin pami
kitkerää sinistä pilleriä, joka ei
rauhoittumaan saa
muna ojossa, pullo kädessä, tuhruiset
bokserit jalassa
paikallisen sushipaikan vittumainen
ovi, jota en saanutkaan auki
mielessäni sulkeutuneet kaikki
mahdolliset tapahtumat
joihin muut niin liittyisivät, mutta
olomuotooni en pääse sisälle
taidan olla liian ulkona, ja sielläkin
liian kaukana, kaikesta
Katoavaisuuden pielessä
Pisteeseen päättyvät lauseet sanotut
pilkuilla jatkuu
ilta baareissa kuten sivulauseet, joilla oli tarkoitus
todellisuuden
häivähdys kirkkautena puunlehdellä, pienänä paisteena
tirisevä ihra
rikkinäisen pannun pohjalla makaavaa kuolemaa
Ylöspäin kasvavat
kaikki mitä on, kunnes on aika pysähtyä
tunteiden kirjossa,
ainoa mikä merkitsi itsensä, oli muistamisen arvoinen
eivät taivaan
värit, tähtien mitätön kimallus
poistanut koskaan
saapassukkien heiluntaa
pieni heilaus
elämässä
Tunsitko sitä
koskaan – itseäsi tai meitä
kumpi meistä
olikaan olemassa
Rakkauden varjo
antoi elämän polttavuudelle sen, mikä oli olevan
kaikki kaunis ja
herkkä, katoaa aikanaan
Täyttä vauhtia seinää päin, ahoi!
Miksi
hyppäisinkään pois kelkasta, vastahan
vauhti alkoi kiihtymään. Nopeammin
kohti tekojen pohjaa
vailla seurauksia, vailla järkevämpää
seuraa
kuin mitä itse tuottaa. Hyppyri
lähestyy, minne olenkaan matkalla?
Tärkein rakenne: Upottaako lattia,
mihin sitä pysähtyy.
Pelkkää mielipuolisuuden toistoa,
päänsekoittamisen karnevaalit
jossa kenelläkään ei ollut hauskaa.
Ystävä hyvä, kerran esitti määrän
lauseita.
Väitti ihmisen osaavan, valita
kysymättäkin väliltä ihmissuhteiden
ja päihteiden. Olin hetken
hiljaa...
ja peli oli menetetty
Sekavuuksia Pohjoisesta
haluan
elää niin pitkään
että ihmiskunta elää keskenään
harmoniassa,
sitten on vasta aika kuolla
kaikki tämäkin vain
hääkakun leikkaamista rautalapiolla
omia silvottuja mielikuvia jostain
maistuvasta
muutin
elämäni sijainnin pohjoiseen
tarvittaessahan sitä voisi,
piripäissään jahdata poroja
juosta pitkin tuntureita, raiskata
turisteja ja hyväillä luontoa
kuka sitä näkisikään tasapainon
törmäilevissä ihmismielissä, ja
niiden oudoissa leikeissä
muu kuin intohimo, joka palaa niiden
liekeissä
perjantai 1. tammikuuta 2016
Välittämistä lasten sanoin
Välitä musta
välitä harmaasta
välitän susta
Elämän tunteiden
riippusäkkeinä
ranteet auki teidän
vitun Jeesukselle ehtoollisvettä
Kauneuden
puutarhassa ei kyselty vastauksia
pieniä pensaita
kukkivia, tyyrpuuri vaikuttaa sametilta
Silkkinen pieni
hienous ohjaksissa läpi mädyntyneisyyden
surkastunut päärynä
huutaa omaa itkuaan
Betoniseinät
valettuina ainoaksi halaamisen kohteiksi
Hellyys puree
ranteet auki eikä mikään: meitä estä
olemasta hetkessä,
joka sulatti mielen tämänpäiväisen
Hiljaisuuden miekka
ei kaipaa laupeutta
yksi henkäys
riittää sille hetkelle
mille tämä päivä
on rakentuvan
Valoinen kuvaus
Herkkyyden puutarhan latvoissa
poimittuina
eläväisinä makua elämään antamaan
Aamukasteen
hivevelemä päärynä, iltakasteen kiukkuinen sitruuna
Päivien
metsämarjojen runsaus ja yöllinen lempeä mansikka
kaikki yhteneväinen
hedelmäsalaattielämän
Yöksi tyynyjen alle, maut liiskataan, on päivä seuraava;
uuden verson
tähkäinen kaste koittaa
ja vanhan lapsuuden
ikuisen peltomaiseman vangitsee:
yksi räpäys silmän
sekä linssin – mutta voiko sitä muutoinkaan unohduksiin painaa
Kutsuja menneisyydestä
Haaveiden haaveista kalastettuna
silakkainen
todellisuuden murunen
friteerattuna elämän
pannulla, jolla poltan vielä käteni
Voiko
epätoivoisuuden ja sekavuuksien puissa roikkuva oranki
koskaan unelmissaan
ja kauneudessaan
elävää Silakkaa
haaviinsa hellästi pyydystää
laskea elämän
tekolammikkoon, ihmisverestä kehräävään elinkelpoiseen
Yhden hämyisän
planeetan taivaan alla
minkälainen
yhteisolemuksien ihmiseläintarhan riemuvoitto
voi kesäisin
elämänmullasta kasvaa
ja haavaisten
lehtien kanssa, sen pienen
leikkisän–liekkisän
hetken syyslaupeudun luona, saavuttaa
Kuvataan toisiamme,
kuvataan toiseuttamme
boheemin
taitelijasielun talvi – sen ei tarvitse olla kylmä
Koska hikisessä
raadollisessa todellisuudessa
voimme yhdessä
tehdä jotain hölmöä
pitää yhtä
(mieluiten panttivankia) ja polttaa vihaisia banaaneja
uhrialttarilla
orankijumalten ja silakkaisten
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)