Törmätä vedestä
naurettuun seinään, jota ei kuitenkaan uskalla koskettaa
Pohtiakseen ainoastaan
pohtimattomuutta, ajatuksia joita ei
koskaan tullut mieleenkään
– joku sanoi, joku teki, itse vain istui ja ihaili, kauhisteli
olisi halunnut olla mukana,
mutta ilman kosketusta
jättäytyi peittoon, jonka
pakkanen ja syysenkeli, minulle eilen rakensi.
Lehtipuiden
luopuva riisuuntuminen, keskellä kääntyväisyyden
ja jos aika täällä, haluaa peittää
menneisyytensä kylmyydellä, miksi minä
vain pieni pienitajuntainen
olento osana sitä
haluaisin mitään
muuta. Tahtoisin tasapainottomuudessani
iskeä säpäleiksi kirota
äänen salamointia, joka koskettaa muita!
Huippuahan meistä useahkot tavoittelevat, mutta pysyvimpiä ovat
kivenmuruista koostetut
yhteisöt, joissa ei, tukehduta toistensa alle.
Vaihtelevan valehteleva raa'an maanisdepressiivinen luonto
aivan kuin se kuiskaamaton raskas ihmisluontokin
on meitä kaikessa
putoavaisuudessaan, joka hetki lähellä.
