ympärillä varmaa
kevättä, jossain sen rinteiltä
alkaa heräilemään,
vanha pieni kajahdus maailman
jossa padottuja
avaamattomuuksia, odottaneet hetkeään
odottaa kajastus
hetkissä vieläkin
aikaa jota on, aikaa
joka on sopivan
hellää ja pehmyttä
koskettaa,
luontaisen
pintojemme ylitse virtaavaa
vain sen verran
kankaita yllemme
puettuja,
joissa toisemme
paljaana
lämmöstä
helmeilevien ihopintojen
silkkisen huokoisaa,
hengästyttävän kostuvaa
kimaltelevaisessa,
liukuvassa liikkeessä vasten toinen toistaan
roiskumaan pantu
vesilasillinen
kostuu pitkin
pöydänpintoja, ehjänä yhtyneenä
siinä samassa
jossa
auringonlaskuinen ihomme
painautuu pysyväksi
hetkeksi
kehojen
kaarevuuksiin
toistemme
horisonttiin
